Yksi paikallismuseoiden (uusista) haasteista on siirtyminen esinekeskeisestä tallennuksesta ilmiökeskeiseen. Ilmiökeskeisessä tallennuksessa tallennuksen painopistealue määrittelee ilmiön, joka toimii kerättävien objektien taustana ja kontekstina. Tallennetut objektit kertovat ilmiöstä sekä omana itsenään että erityisesti niihin liittyvien tarinoiden ja muistojen kautta. tallenuksen fokus kohdistuu siis esineen tarinaan ja käyttäjään.
Fokuksen siirtämisellä pyritään erityisesti ratkaisemaan kokoelmanhallinnallisia ongelmakohtia. Ilmiökeskeinen tallennus mahdollistaa aiempaa paremmin mm. vaihtoehtoisten tallennusmenetelmien käytön sekä rajaa museaaliselta arvoltaan vähäiset esineet tallennuksen ulkopuolelle. Tallennettavien ilmiöiden määrittelyn avulla on myös mahdollista keskittyä tallennuksessa entistä paremmin nimenomaan kokoelman paikalliseen edustavuuteen.
Paradigman vaihdos vastaa jotakuinkin museologisen ajattelun muutoksia viime vuosituhannen lopulla.[1] Uusi heritologinen ajattelu korosti museon asemaa työvälineenä yksilön ja yhteiskunnan kulttuuri- ja luonnonperintöprosessien havaitsemiseen. Lähtökohtana on tällöin oletus siitä, että kulttuuri- ja luonnonperinnön valintaprosessi perustuu kohteen eli objektin kulttuuriseen tulkintaan eikä johonkin objektiin sisältyvään voimaan. Kärjistäen voisi siis sanoa, että museo-objekti on vain väline. Objektin sijasta keskitymme sen tulkintaan, tarinaan ja kontekstiin ja purimme näin hahmottamaan ja hallitsemaan ajallista ja alueellista ympäristöämme.
Lähde: Suomen museohistoria. Toim. Pettersson & Kinanen. SKS, Helsinki 2010.
[1] Museologian oppiaineen määrittely vuonna 1999 ja Museo 2000 –toimikunnan museopoliittinen mietintö.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti