Kokoelmien tulevaa käyttöä ja hallintaa helpottamaan Mäntyharjun museolle on laadittu ammatillisissa museoissa hyödynnetty arvoluokitusjärjestelmä, jonka avulla merkittävä museoaineisto saadaan näkyvämmin esille ja sen säilyminen voidaan turvata paremmin.
Uusi arvoluokitus koskee sekä jo olemassa olevaa museokokoelmaa että tulevaisuudessa kokoelmaan liitettäviä objekteja. Tässä vaiheessa käsitellään vain esineiden arvoluokittamista. Muun kokoelmissa olevan materiaalin arvoluokittamista ryhdytään pohtimaan vasta esinekokoelman tilanteen selkiydyttyä. Uuden esineen arvoluokka päätetään vastaanoton yhteydessä, mutta varsinainen kova työ tai taistelu käydään vanhaa, jo olemassa olevaa, kokoelmaa inventoitaessa. Siirrot ensimmäisen arvoluokan ulkopuolelle on perusteltava erityisen hyvin, sillä esineet on aikoinaan lahjoitettu museoesineiksi ja pysyvään säilytykseen. Sekä arvoluokitus että siihen erottamattomasti kuuluva kysymys kokoelmapoistoista edellyttävät täyttä ymmärrystä esineen merkityksestä ja oikeudellisesta asemasta sekä toimenpiteiden mahdollisesti aiheuttamasta julkisen luottamuksen menetyksestä.
Ammattimuseoissa arvoluokitus rakentuu yleensä neljän luokan ympärille, joista ensimmäinen on poikkeuksetta museon varsinainen ja välttämättömin esineluokka. Tämä luokka sisältää sen aineiston, jonka perusteella museo identifioi itsensä ja jonka luomalta pohjalta muuta toimintaa suunnitellaan. Seuraavien luokkien kriteerit sisältävät museon tallennusalueen ulkopuolisia tai reuna-alueille jääviä, huonokuntoisia, "tarinattomia" esineitä tai ensimmäisen arvoluokan esineiden kaksoiskappaleita. Jotkut museot sisällyttävät rekvisiitta- ja/tai käyttö- ja opetuskokoelmansa osaksi kokoelmaa, toiset erottavat näiden luokkien esineet museoesineistä. Viimeinen luokka on museon poistoluokka. ICOM:in eettiset säännöt sallivat museopoistot lahjoittamalla, siirtämällä, vaihtamalla, myymällä, palauttamalla tai tuhoamalla. Näitä kaikkia on kuitenkin mahdotonta sallia ainakaan paikallismuseon kaltaisissa yksiköissä, joissa taistellaan jatkuvasti museon ja museokokoelmien olemassa olon puolesta. Erityisesti sallimalla poistojen toteuttaminen museoesineitä myymällä avataan helposti liian monta helppokulkuista reittiä kokoelmien radikaalille vähentämiselle, esim. antiikkikaupan tai huutokaupan kautta.
Arvoluokituksen avulla pyritään nostamaan esille museon kokoelmien rakennetta sekä parhaiten säilynyttä ja eniten käyttö- ja omistajatietoa sisältävää aineistoa. Myös parhaiden säilytystilojen käytöstä ja digitoinnin ja luetteloinnin priorisoimisesta päätettäessä arvoluokitus on hyvä ja usein välttämätön apu. Paikallismuseoissa arvoluokitus jäänee lähinnä kokoelmatyökalun asteelle, eikä aiheuta varsinaisia esineiden säilytystilan tai näyttelypaikan muutoksia. Paradoksaalisesti lämmittämättömät ja usein valvomattomat näyttelytilat kun pakottavat asettamaan esille huonokuntoista tai muuten museaaliselta arvoltaan vähäistä esineistöä varsinaisten "kokoelma-aarteiden" pysyessä turvassa säilytystilojen kätköissä.
Arvoluokitus on nähtävä muuttuvana ja subjektiivisena. Arvovalinnat on tehty nykyhetken käsitysten mukaan ja nämä käsitykset saattavat muuttua. Niin arvoluokituksen kriteerejä kuin arvoluokkiin sijoitettuja esineitä on syytä tarkastella säännöllisesti ja varmistaa, että ne yhä vastaavat museon tarpeita. Samalla varmistetaan, että ICOM:n suositus toiminnan pitkäjänteisyydestä toteutuu eikä suuria päätöksiä tehdä liian nopeasti. Ammattimuseoissa kokoelmapoliittista ohjelmaa pyritään tarkistamaan mahdollisimman usein. Tarkistusväli on yleensä vuodesta viiteen vuotta. Paikallismuseoissa pienemmät resurssit merkitsevät väistämättä hitaammin eteneviä uudistuksia, jolloin tiheä tarkastusväli on paitsi mahdoton myös tarpeeton.
